Lyyti & Kentsu

Lyyti oli viettänyt rauhallista arkea Sotamaalauksessa. Tilan omistajatar Sanni oli karannut kihloihin kanadalaisen miehensä kanssa, Kentsu oli ollut orilaitumella kasvamassa isoksi pojaksi ja hakemassa jonkin sortin hevoskansalaisen oikeudet, ja tallitupaan oli hankittu uusi Moccamaster (Sannin tietämättä tietenkin, pullarahoista sponsoroitu), joka valutti kahvin suoraan termariin, näin ollen jättäen kahvinkeiton vähemmälle. Kaiken kaikkiaan ex-haukiputaalainen, nykyinen kalmankaltiolainen nainen oli hyvin tyytyväinen vietettyyn kesäänsä, joka ei ollut sisältänyt yhtään ylimääräistä tai kaduttavia pubireissuja.

Mutta elokuun alku toi mukanaan jälleen arjen, ja Sannin, joka kovasti väitti ruskettuneensa Brittein lomalla (mutta sitä väriä eivät nähneet varmaan kukaan muu kuin Sanni itse). Kentsu olisi vielä elokuun loppuun asti kesälomilla, toki pitihän sitä välillä käydä sovitusti käsittelemässä, ettei ori ihan villiintyisi, tosin sen se oli valitettavasti jo tehnyt syntyessään. Kasvattajatäti Sannikin pääsi viimein kokeilemaan eräs onnekas kerta kasvattiponinsa kiinniottoa, eikä vaan pätemään aitalangoilta käsin, mutta tajuttuaan tehtävän mahdottomuuden oli jättänyt sen kuitenkin "tervejalkaisempien" tehtäväksi. Tätä tekosyy- siis perustelua - nainen alkoi käyttää muuten kaikkeen, mistä halusi livistää, mukaanlukien lannanluonnista, joka kaatui aina sen lähimmän epäonnekkaan niskoille sillä välin, kun Sanni keskittyi ihastelemaan uutta sormustaan ja voivottelemaan menetettyjen pullien perään. Arki oli siis palannut, onneksi varsin pehmeästi meidän kotihiirellemme.

Elokuun taitteessa kuitenkin eräs kaunis päivä Lyyti sai kokea järkytyksen. Sosiaalisilta taidoiltaan keltanokan kengissä vaappuva nainen oli tullut tekemään sovittua aamutallia, ja koska mikään aamu ei lähtenyt käyntiin ennen Moccamasterin porinaa ja taukohuoneen kellon hiljaista naksutusta, oli vaaleaverikkö tallustanut suorinta tietä sinne. Mikään ei kuitenkaan olisi voinut valmistella Lyytiä tulevaan. Oven narahtaessa tuskaiseen tapaansa auki, istui pöydän ääressä tuikituntematon mies. Huoneessa leijui vastassa jo keitetyn kahvin tuoksu, ja Lyytin oma suomenhevoskahvikuppi istui tukevasti miehen kätösissä, tarkoitetussa käytössään, eikä kaapissa odottamassa naista aamukahveilleen.

Lyyti oli selvästi niin järkyttyneen näköinen, että tämä outo kulkija hätääntyi itsekin. Jotain se yritti selittää, englanniksi, mutta naisella meni kaikki perinpohjin ohi tästä pyhäinhäväistyksestä. Nainen ei ollut myöskään yhtään varma pitäisikö soittaa ensin Sannille vai poliiseille, että tallilla oli joku tunkeutuja, joka joi hänen kupistaan, ja mokoma oli vielä kahvitkin keittänyt, kuin kotonaan olisi. Puhelin oli joka tapauksessa takataskussa, ja tarkemmin ajateltuna Sannin numero pikanäppäimen takana, jos mies räpäyttäisi silmiäänkään.

Lopulta kiihkeästi ilmaistut pahoittelut herättivät syvästi traumatisoituneen Lyytin pelkotilastaan. Sen sijaan, että Lyyti olisi loogisesti ajateltuna alkanut kirkumaan (eikö sitä niin pidä tehdä, kun mahdollinen murtovaras tai muu laitapuolenkulkija ottaa kontaktia) vastauksena tämän aikuisen miehen ottaessa vielä askeleen lähemmäs tarjoten väärästä kupista vielä röyhkeästi kahvia, nainen vain tuijotti myrkyllisen näköistä mustaa litkua. Ja sen sijaan, että vaaleaverikkö olisi vastannut kyselyihin "Hei, olen Lyyti. Kiva tavata", päätyi tämä vain ottamaan tarjotun kupin järjestelmän sammuessa osa kerrallaan ja mutisemaan "uhm". Se näytti myös murskaavan kaikennäköiset toiveet, joita miehellä oli ollut aamukahviseurasta, ja kumpikin järkyttynyt osaaottanut asettui huoneen vastakkaisiin päihin tuijottelemaan mukeihinsa.

Sannin astellessa huoneeseen tuntia myöhemmin, niin mies että nainen tuijottivat melkeinpä itkuisina vahvan auktoriteettinsa suuntaan, ja Sannin ilme oli taatusti vähintään yhtä järkyttynyt ja pulmallinen siitä, mitä helvettiä täällä oli jo sattunut.